Tuleen pissaaminen kielletty

"Jos innostutte jostain, niin hekumoikaa sillä!" muistutti Laura Lehto (Infor Oy) opiskelijoita Metropolian Liiketalouden koulutusohjelman viestintäseminaarissa viime viikolla. Viestintä on tehokkaampaa, kun asiastaan innostunut puhuja vie kuulijansa mukanaan. Totta. Oikeastaan ihan itsestään selvää. Pitääkö siitä siis erikseen muistuttaa?

Suoritin viime vuonna draamakasvatuksen perusopintoja (suorittaa on tosin melko vahva verbi tässä yhteydessä; "osallistuin opintoihin" kuulostaa paremmalta). Opintojen alkuun teimme asiaan kuuluvasti draamasopimuksen, johon me opiskelijat kirjasimme sääntöjä ja edellytyksiä opintojen onnistumiselle. Lähes jokainen osallistuja listasi sanat lupa ja innostua ja heittäytyä. Saa heittäytyä! On lupa innostua! Pitää antaa toisten fiilistellä! Julistimme siis oikeuttamme hekumoida innostuksellamme. Pitääkö siihen tehdä erikseen sopimus, pyytää lupaa?

Pidämmekö me innostumista hieman naiivina, ei-toivottuna turhanvöyhkäämisenä? Pelkäämmekö me epävarmuuttamme sitä, että toiset nauraisivatkin meille? 'Don't piss on other people's fire', sanotaan. Miksi me näitä tuleenpissaajia pelkäämme? Kunnon roihua ei muutama lorottaja saa sammumaan. Ja jos saakin, niin ainahan voi hakea uudet pököt ja tuikata ne tuleen.

Kaupunkikasvimaan seurantaa

Tomaatti 1.7.2011

Yrttimaa 22.5.2011

Yrttimaa, pt 2 / 22.5.2011

Perunamaa / 22.5.2011

Perunamaa, 19.6.2011

Yrttimaa, 19.6.2011

Yrttimaa, pt2 / 19.6.2011

Perunamaa / 30.6.2011

Yrttimaa pt 2 / 30.6.2011

On siellä joulukuusikin. 

Yrttimaa / 30.6.2011

Sattumus 1: Rajasaaren koirapuisto

Myönnettäköön. Tänne ei noppa vienyt, vaan brasilialainen rantapummi Mauno Manolito. Mutta koska koirattomana ihmisenä koirapuistoon - tai oikeammin koirasaareen - ei varmasti muutoin eksyisi, niin ajattelin, että kyllähän tämäkin vierailu käy sattumuksesta ja ansaitsee paikkansa blogin ensimmäisenä kohteena.

Matkalla Rajasaareen törmäsimme ihanaan Regatta-kahvilaan, jossa santsikupista maksetaan 5c - asiakkaalle! Pullakin oli erittäin makoisa...

Regatan terassilla Mauno Manolito vaatii saada tietää, missä on se koirapuisto, josta koko ajan puhutaan, mutta jonne ei vieläkään näköjään olla päästy. Käytimme parin kilometrin kävelyyn kohtuullisesti aikaa - pitihän jäätelöllekin pysähtyä aina tilanteen niin salliessa!

Rajasaaressa on siis koirapuisto - ihana saari metsäpolkuineen, kallioineen ja rantoineen. Ja vapaana kirmaavine koirineen.

Siellä se häämöttää. Nyt pitää enää keksiä, miten sinne pääsisi ilman, että joutuu rikkomaan sääntöjä.

Koirat ovat leikkisällä tuulella, ja voisin vaikka vannoa, että ainakin meidän seurueen rantapummilla oli autuas hymy naamallaan, kun se kirmaili koirakavereiden kanssa pitkin maita ja mantuja. Ja jos me suomalaiset emme tyypillisesti hississä saa sanotuksi sanaakaan niin koirapuistossa tämä vanha stereotypia saa kyllä kyytiä. Koirien sosiaalisuus näemmä tarttuu!

Rantapummi löysi muuten rakkaudenkin (taas): Maunolla on tapana ihastua leikattuihin poikakoiriin, juosta innokkaana niiden perässä ja käyttää hurmaamistaktiikkana hyvin luolamiesmäistä tapaa louskuttaa kovaa ja (melko) korkealta. No okei, Mauno Manolito on briardi, joten ääni ei välttämättä ole korkea, mutta kova se on. Eikä taktiikka edes toimi; lämpöä ei tule, oli volyymit kaakossa tai ei. Ehkä se on sama meillä ihmisilläkin - epätoivoinen vonkuminen ei ainakaan minua ole kovin pitkälle rakkauden valtatiellä vienyt.

Epäonnisten pokaustaktiikoiden lisäksi Maunolla on harhaantunut käsitys omasta koostaan ja se kuvittelee olevansa söpö pieni sylikoira. Jalkani ovat eri mieltä.

Kotimatkalla Mauno sommitteli rastaansa kukkakoristeet kunnon hippityyliin. Sievää

. 

kadonneen aarteen metsästys

Osasin joskus kirjoittaa. Tai ainakin haluan kuvitella niin - lukion ainekirjoitukset, yliopiston esseet, kirjeet... Voi miten ne sujuikaan! Nykyään? Niin, kärsivällisyys ei enää riitä. Onko se tämä nopean ja lyhyen viestinnän kulttuuri s-posteineen, chatteineen ja facebookeineen, joka on typistänyt kärsivällisyyttä kirjoittamisen suhteen? Vai tappaako työelämä luovuuden? Vai olenko kertakaikkiaan kirjoittanut aikoinani kaiken työstämisen arvoisen itsestäni ulos? Tiedä tuota, mutta nyt lähden etsimään tuota kadonnutta aarretta. Katsotaan, mihin päästään.

Miksi nyt, kuulen lukijan - eli itseni - kysyvän. No. Istuin tänään Helsingin yliopiston järjestämässä Sulautuva oppiminen 2010 -seminaarissa ja olin ymmärtävinäni, että sosiaalista mediaa pitäisi käyttää opetuksessa enemmän. En ole vielä varma, olenko samaa mieltä, mutta ajattelin kuitenkin, että nyt jos koskaan on minun aikani sukeltaa bloggaamisen ihmeelliseen maailmaan. Ihan siltä varalta, että pistän opiskelijat bloggaamaan. Olisi kai suotavaa, että opettajakin jotain tietäisi asiasta?

Tähän blogiin kirjoitan tekstiä itsestäni ulos sillä toiveella, että joskus taas tunnen osaavani oikeasti ilmaista itseäni luovasti ja sujuvasti kirjoittamalla. Ja mikäs sen mukavampaa tällaiselle perusnarsistiselle luonteelle (joka satunnaisesti liikuttuu omasta erinomaisuudestaan) kuin saada puhua itsestään.